Tänään olen pitkästä aikaa kuunnellut musiikkia. Huomasin vaivihkaa, että olin laiminlyönyt sen kuuntelun totaalisesti. Kuuntelin The Racountersia. Olen aina tykännyt The White Stripesta, bändi vetää monipuolisen taidokkaasti hienoja biisejään. Jack White on mielestäni tämän ajan musiikillinen nero, jota voisin verrata jopa John Lennoniin.. Voin vain kuvitella mitä kaikkea hän vielä tekeekään musiikin saralla. Soittolistalta löytyi myös huikean ja ihanan soul-laulajattaren Adelen koveroima versio The Raconteursin biisistä Many Shades Of Black. Hitsi, mikä fiilis! Tuntuu, että Adele on joka solullaan mukana kaikissa sanoissa, jotka hän laulaa! On harvinaista kuulla tuollaista elämän haavoittuneisuutta laulajan äänessä. Se on paras kuulemani biisi pitkään aikaan!
On jännää huomata kuinka monien menestysartistien takana häärii usein samat naamat. Niin, miksi rikkoa jotain hyvää ja toimivaa..? Ongelma tässä on se, että populaarimusiikki kuulostaa homogeenisemmältä kuin koskaan aikaisemmin. Se on sääli se.
Englantilainen Mark Ronson on superhyper-retrotuottaja/DJ, jolla on kattava vainu biisintekijä/laulajien suhteen. Yllätyin kovasti huomatessani miehen tuottaneen aikoinaan myös Nikka Costan levyn Everybody Got Their Something, jota kuuntelin 2000-luvun alussa haltioituneena. Sen jälkeen hän on tuottanut muun muassa Lily Allenia, Winehousea, Adelea, C. Aguileraa, Robbie Williamsia ja nyt Britannian listalla menestyvää Daniel Merriweatheria.
Trendit tulevat ja menevät, mutta jos ura rakentuu pelkästään niiden varaan, kupla puhkeaa väistämättä. Toki jos musassa kuuluu aitous ja rehellisyys pidän siitä trendeistä huolimatta. Musiikissa tärkeintä on olla sitä mitä on ja olla vilpittömästi läsnä tekemisissään.
No comments:
Post a Comment